Klassinen laulu

Joskus tulee miettineeksi, osaavatko ihmiset nauttia omasta laulunlahjastaan. Laulamisesta tulee varmaankin monelle ensimmäiseksi mieleen vaikkapa Karita Mattila tai kuorolaulu. Äänentallennus on tuonut solistit ja ammattilaiset olohuoneisiin, minkä vuoksi omasta laulamisesta saattaa todeta että “enhän minä osaa laulaa”.

Historiallisesti oopperalaulu on vain pieni osa laulun valtavaa maailmaa. Romanttisessa musiikissa tarvittava äänen vahvuus ja tulkinta (esim. “tuki” ja “vibrato”) syntyy yleensä vain pitkän opiskelun ja kokemuksen myötä. Valitettavasti tämä ns. “äänimateriaali” on toisinaan saanut niin suuren arvostuksen, että “kouluttamattomalla” äänellä laulamista ei ole ollenkaan pidetty oikeana laulamisena vaan suorastaan vahingollisena äänenkäyttönä. Laulamisen tekniikassa on toki asioita, jotka on kaikkien hyvä osata. Hyvä hengittäminen ja ryhti ovat yhteisiä perusasioita kaikille laulajille ja myös soittajille. Jokaisen oma ääni on kuitenkin persoonallinen instrumentti. Jokainen voi harrastaa laulua ja myös esiintyä omalla tavallaan.

Ennen 1800-lukua arvostettiin solisteina esimerkiksi poikasopraanoita. Hiljainen, suora ja selkeä sopraano onkin upea instrumentti esimerkiksi barokkikantaateissa. Käsitys laulusta olikin tuohon aikaan paljon nykyistä instrumentaalisempi. Useat teoreetikot ovatkin todenneet, että laulu on kaiken soittamisen esikuva. Jazzmusiikissa löydämme myös vapaamielisemmän suhtautumisen lauluun. Improvisoinnin lisäksi käheys tai falsetti ovat luonnollinen osa laulamista. Ehkäpä laulamattomuuden sijasta voisimme kysyä itseltämme, että mihin juuri minun ääneni sopisi. Kuoro-, ensemble-, soolo-, bändi-, karaoke-, kylpyhuonelaulaja, mahdollisuuksia on paljon.